Että on ikävä tällästä aitoa sketsiviihdettä, eikä tollasta mitätöntä tositv reality formaatti sontaa, jota pian syydetään aamusta aamuun, ja aina vain typerämpiä lisää.
Soitinmenoissa oli Pertsa Reposen tekemiä sketsejä, jotka olivat paitsi hauskoja, niin myös älykkäitä. Soitinmenojen näyttelijät olivat lisäksi hyviä ja myös laulut onnistuivat, jotka niinikään olivat Pertsa Reposen käsialaa.
Nyky nuorisolle tiedoksi, että silloin kun vaari oli nuori niin raadiosta kuultiin ensin joskus joku kappale. (Raadio oli/on semmoinen värkki, joka edelleen vastaanottaa antennin avulla taivaalta muutamien lähetysasemien ohjelmaa kenen tahansa kiinostuneen kuultavaksi.) Tämä kuultu äänite mielessä sitten mentiin niin kutsuttuun "levykauppaan". (Levykauppa oli sellainen fyysinen talo/rakennus, jossa tiskin takana eri artistien äänitteitä möi asiaan paneutunut ihminen. Sinne mentiin ovesta kävelemällä sisään ihan fyysisesti.) Siltä myyjältä tämmöistä toivottua äänitettä sitten videon kuvaamalla tavalla udeltiin. Joskus saatiin, joskus ei.
Äänite piti maksaa (useimmiten) käteisellä rahalla jonka olit nostanut pankista pankkikirjaa näyttäen tai pankkiautomaatista pankkikortilla. Korttihöyliä oli vaihtelevasti monessa pikkuliikkeessäkin 80-luvun lopulla mutta maksupäätteet oli vain isojen ketjuun kuuluvien liikkeiden ulottuvilla. Pankkikortilla sai nostettua myös kaupan kassalta muutamia kymmeniä markkoja kerrallaan, muistaakseni ostoksen yhteydessä sai nostettua hieman ylimääräistä. Kätevä hätävara jollei ollut seteliautomaattia lähettyvillä. Tieto ei liikkunut reaaliaikaisesti joten väärinkäytöksien mahdollisuus oli noissa kortin "höyläilyissä".
