Mulla on silleen, että arkena töissä kenkuttaa kun haluaisi tehdä vaikka ja mitä; käydä paljajalkakenkälenkeillä, valokuvata siirtolohkareita neulanreiällä, maata nurmikolla, kirjoittaa jotain merkityksellistä ja sitten kun koittaa vapaa tai loma niin makaan himassa lievästi ylikuormittuneena ja vailla aloitekykyä, tuskaillen sitä miten tunnit matavat ohi enkä saa aikaiseksi mitään niistä suurista suunnitelmista, mitä töissä (tai talven pimeimpinä kuukausina) haaveilen. Tänään onneksi kävin heittämässä 5km paljasjalkatossukävelyn vaimon kanssa ja bongailin samalla lintuja.
Itellä kans eka päivä kaikkein hankalin ja lähdön hetki on vähän hankala itsellä vaikka olisikin into piukassa. Ja ikävä kyllä välillä käy mielessä myös siellä erämaassa.
Itse kun olen vannoutunut kotikissa niin vaikeinta on saada vaatteet päälle ja mennä ulos. Kun pääsee ulos niin sitten tunnelma ihan jees ja kivaa mutta ensiaskel ulosmenemiseen on tervanjuontia.
Oletko ajatellut kuinka vanhempien tapa elää on siirtynyt omaan käyttäytymiseen. Onko vanhempien eläminen "muille" tavallaan jäänyt elämään tunteena sinulle. Itsellä tulee samanlaista "katumista" kun on poissa perheen luota. Lapsille on kyllä hyväkin nähdä että vanhemmat elävät ja tekevät myös omia unelmiaan ja saavuttavat asioita joista pitävät😊
Osittain Kyllä, mutta näin vanhetessa velvoitteet vähenee ja olen huomannut että tämä on itselle sopiva tapa päästä eroon työkuviosta ja niiden paineista. Jokunen vuosi asiaa harjoittelin ja oikein huomasin kun keula kääntyy pohjoiseen ja ollaan noin Rovaniemen tasalla, silloin katoaa muu maailma ja muut ajatukset ja keskityn siihen hetkeen.
